Puhtaanapitoterapiaa

Teen paljastuksen - minä rakastan siivoamista. Tai itse asiassa minä olen aina rakastanut melkein kaikkia kotitöitä. 

Mikään muu asia ei tuota minulle niin kokonaisvaltaista mielihyvää, kuin astianpesukoneen tiivisteiden puhtaaksi hinkkaaminen, viherkasvien lehtien pyyhkiminen ja silitettyjen lakanoiden pujottaminen tuuletettujen peittojen ylle. Sen vuoksi onkin raskasta tajuta, että edellinen kerta, kun olen tehnyt jonkin edellä mainituista asioista, on ollut kolmisen vuotta sitten, kun esikoinen oli parikuinen liinavauva. 

Yhden vauvan äitinä aikaa tuntui olevan määrättömästi ja tekemistä kohtuullisesti. Leivoin leipiä ja sämpylöitä, kokkasin, siivosin, järjestelin, nautin pitkistä kahvilakäynneistä ja ylläpidin omaa ulkonäköäni. Alle puolivuotiaana suuritarpeinen esikoinen oli tyytyväinen vain kantoliinassa, niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin - sen takia (ja siitä huolimatta) minulla oli jatkuvasti kaksi kättä käytettävissä. Äitiys tuntui luontevalta, koti pysyi siistinä ja ruoanlaitto mielekkäänä. Koin hallitsevani elämääni.

Nykyään todellisuus on toinen. Meillä on aina sotkuista ja päässäni pyörii luuppina tekemättömien metatöiden lista välikausivaatteiden hankkimisesta, lelujen korjaamisesta, huonekalujen entisöimisestä ja heijastinnauhojen ompelemiseen. Nykyään tavoitetasoni siisteyteen liittyvissä tehtävissä on olematon - koti on siedättävän siisti, jos sisään astuessaan ei menehdy roskapussivuoren alle. Aiemmassa elämässäni - ennen lapsia - minulla oli intohimoinen asenne myös ruoanlaittoon, nykyään se herättää pääasiassa vastenmielisyyden tunteita. 

Muiden kotiäiten tavoin haaveilen kiertävästä viikkoruokalistasta, nettiruokakaupan kotiinkuljetuksesta ja robotti-imurista. Paitsi että ohhoh, viimeinen meiltä löytyykin jo. Haluaisin nyt esitellä teille Jaanan.

Jaanalla on kauniit pyöreät muodot, kiiltävän harmaa iho, lempeä katse ja pehmeät harjakset. Juuri nyt Jaana työskentelee keittiössä, lempeästi hyristen. Jos Jaanan voimat loppuu kesken urakan, osaa Jaana mennä lepäämään ja lataamaan akkunsa (miksen minäkin saa levätä ja ladata akkujani, kysynpä vaan). 

Robotti-imurin myötä elättelen toiveita, että kotimme siisteystaso pysyisi edes tyydyttävällä tasolla. Nykyisin vaivun mustan raivon valtaan jo aamuviideltä sängystä noustuani, kun jalkapohjat on välittömästi täynnä pikkukiviä ja ruoanjätteitä. Toki raivoa aiheuttaa myös se viideltä nouseminen. 

Tästä lähin aion napsauttaa Jaanan hommiin aamuisin, kun poistumme lasten kanssa kotoa. Tässä on vain yksi ongelma - jotta Jaana pystyy suorittamaan työnsä, on lattian oltava leluton ja vaatteeton. Tähän en ole vielä keksinyt muuta ratkaisua kuin kaiken irtaimiston polttamisen.