Jos blogin pariin eksyy joku, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti, saattaa lukunautinnosta jäädä puuttumaan jotain. Esittelyn voin tehdä lyhyesti (väsynyt emo) tai pitkästi (helvetin väsynyt kahden lapsen emo).
Minä olen geneerinen lattemamma, jonka arjen kohokohdat liittyvät useimmiten erinomaiseen kahviin. Ja pullaan. Kulttuurikulma blogissa liittyykin museomissioni lisäksi vahvasti kahviloihin ja ravintoloihin, koska pulla, kahvi ja politiikka herättävät minussa suurimmat tunteet. Ah, politiikka. Siitä tulen jaarittelemaan pitkästi, provosoivasti ja painokkaasti. Mahdollisuuden tullen keskustelen mielelläni myös imetyksestä, lapsentahtisuudesta ja tasa-arvosta. Ihmisnisäkkäänä olen varsin lupsakka, ekstrovertti ja reipas tapaus, mutta lapsien myötä minusta on kuoriutunut myös kammottava huutaja. Hetkittäisen hirviöemouden lisäksi negatiiviset puoleni liittyvät huolimattomuuteen ja suurpiirteisyyteen, sori niistä.
Meidän perheen kotipesä sijaitsee valtakunnan pääkaupungissa, kotoisasti hippikaupunginosan liepeillä. Puolison kanssa ollaan saatu elämässä aikaan kaikenlaista, tärkeimpänä kaksi pientä ihmistä. Esikoinen on taannoin täyttänyt kolme ja kuopus yksi vuotta. Lapset ovat elämäni suola ja pippuri, usein myös tabasco. Molemmat pienokaiset ovat vahvaluonteisia, ennakkoluulottomia ja sosiaalisia yksilöitä, joiden kanssa olen enemmän hukassa kuin maalainen Mannerheimintiellä. Kaikki blogissa olevat kuvat tulevat olemaan valokuvaajapuolison ottamia, koska kaiken rehellisyyden nimissä - minä en osaa valokuvata. Enkä ole kuvaamisesta kovin kiinnostunut. Toisin kuin kotonani asuva mies, joka ottaa mielettömiä valokuvia.
Kotiäitiaikana olen ollut erityisen vähän kotona, koska sosiaaliset vekarat vaativat runsaasti aistiärsykkeitä muiden lasten muodossa. Meidät löytääkin päivittäin tallaamassa kotikaupungin pitkiä katuja, siirtymässä yhdeltä viihdytysetapilta toiselle. Todellisuudessa kuvailen itseäni enemmänkin ulkoilmaäidiksi. Ulkoilmaäitiys on miellyttävää, kunhan päivittäin huolehdin kahdesta asiasta: lapsilla tulee olla lapsikavereita ja minulla tulee olla aikuiskavereita. Laaja verkosto samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä on nähdäkseni yhtä kuin vanhemmuuden mielenterveysturva - päivät yksin kotona lasten kanssa taasen on menolippu pehmustettuun huoneeseen. Tämä toki pätee vain niissä perheissä, joissa sekä lapset että kyseiset pienokaiset itsestään ponnistanut nisäkäs ovat ikuisessa sosiaalisten kontaktien vajeessa.
Joka ikinen aamu esikoisen päivän ensimmäinen kysymys kuuluu seuraavasti: äiti, minne me mennään tänään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti