Minulla on ilmainen vinkki maan museokuraattoreille - tuottavuusloikan nimissä taidenäyttelyn pituus kannattaa jatkossa mitoittaa mahdollisimman lyhyeksi. Suosittelen kolmen viikon mittaista jaksoa ja perustelen esitykseni seuraavasti:
Ensimmäisellä viikolla näyttelyn katsastavat aidosti taiteista kiinnostuneet ihmiset; toisella viikolla aidosti taiteista kiinnostuneiden ystävät ensimmäisen ryhmän antamien suositusten perusteella ja kolmannella eli viimeisellä viikolla kaupungin kaikki muut asukkaat. Näin tapahtuu aina. Kulttuuriwannabet (minä) havahtuvat näyttelyihin aina vasta silloin, kun purkamista ollaan jo aloittamassa, täysin näyttelyajan pituudesta riippumatta.
Keskiviikkona minä ja lapset kuuluimme ryhmään kaupungin kaikki muut asukkaat. Helsinki Art Museum (ystäville HAM), on esitellyt Ai Weiwein vaikuttavia teoksia viime vuoden syyskuusta alkaen ja näyttely päättyy tämän viikon sunnuntaina. Museossa oli itseni, yksivuotiaan kuopuksen ja kolmevuotiaan esikoisen lisäksi suunnilleen satatuhatta muuta helsinkiläistä. Pääkaupunkiseudulla juuri vietettävä hiihtoloma ei myöskään - yllättäen - vähentänyt kävijöiden määrää.
Jätimme vaatteet narikkaan, esittelimme Museokorttimme lipunmyyntitiskin asiakaspalveluhenkilölle ja runnouduimme muiden mukana katsomaan näyttelyä. Kuuliaisesti kiersimme ensin HAMin ensimmäisen kerroksen, josta löytyi esikoisen tähänastisen museouran ehdottomat lempiteokset - Karoliina Hellbergin värikkäät VILLE-taulut. Jostain syystä Tove Janssonin työt eivät kiinnostaneet kumpaakaan, eivätkä lapset myöskään halunneet jäädä piirustuspaikalle luomaan tulevaisuuden ikonisia muumipeikkoja. Kuopus juoksi riemuissaan huoneesta toiseen ja yritti löytää kiipeilypaikkoja.
Kerroksen kierrettyämme pääsimme lopulta katsomaan Ain visioita. Ja kyllä, olivathan ne juuri niin huikeita kuin odotinkin. Harmi vaan, että näsäviisas kolmevuotias halusi päteä taidetietämyksellään - viheliäs lapsi halusi selvästi pilata odottamani elämyksen:
"Äiti, tää ei kyllä oo taidetta"
"Hmm, miksei tää sun mielestä ole taidetta?"
"No täällä on puu ja jalkapallo ja talo, ei ne oo taidetta. Isi sano niin että musiikki, maalaukset, veistokset ja muut on, mutta ei nää kyllä ole ja mä tiedän sen koska mä oon lapsi"
Taidekriitikon sanoista huolimatta Ai Weiwei onnistui tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen. Suurimmat tunteet pintaan nosti Tukirauta ja laatikko (2014). Weiwein tyylille ominaisesti varsin kantaaottava teos liittyy Sichuanin vuoden 2008 maanjäristykseen, jossa kuoli tuhansia lapsia huonosti rakennettujen koulujen romahdettua heidän päälleen. Taiteilija tukijoineen keräsi raunioista 200 tonnia harjateräksisiä tukirautoja ja valoi niistä marmorisia kopioita, jotka lepäsivät näyttelyssä pehmustetuissa puuarkuissa. Kaikessa ahdistavuudessaan teos oli pysäyttävä.
Keskeytin kuopuksen juoksutreenit heti yläkertaan siirtymisen jälkeen - perheellämme kun ei olisi ollut varaa korvata kaikkea sitä, minkä taapero olisi saanut muutamassa minuutissa kaadettua ja hajotettua. Vuosikas sai katsella näyttelyä kantoliinassa kiljahdellen.
Museokortin myötä esikoinen on entistä enemmän alkanut muistuttaa ensimmäisen vuoden taideopiskelijaa. Jokaisen museokäynnin jälkeen lapsen sanavarastoon on ilmestynyt uusia sanoja, joita hän ripottelee muun puheen sekaan. Tällä viikolla pinnalla on ollut installaatio.
"Pikkuveli! Älä riko mun installaatiota!"
Edellä mainittu kaikui kotonamme tilanteessa, jossa kuopus penkoi leluilla täytettyä kerhoreppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti