21.2.2016

Ampumalla tapetaan

Olen pitkään harkinnut Museokortin hankkimista, ja tämän viikon tiistaina vihdoin ryhdyin sanoista tekoihin. Ajatuksissani olen ollut aktiivinen kulttuurikasvattajaäiti, joka tarjoaa säännöllisin väliajoin lapsilleen mahdollisuuden tutustua erilaiseen taiteeseen, samalla lempeästi selittäen taiteen merkitystä arjen kauneuteen. Todellisuudessa olen tutustuttanut ipanat läheisesti ainoastaan pääkaupunkimme kahvilakulttuuriin. Kolmevuotias esikoinen tosin osaa jo tilata itselleen babyccinon, joka todistaa, ettei ole mennyt kahvilakasvatus hukkaan. Nyt tilanne tulee muuttumaan - seuraavien kuukausien aikana olen aikeissa käydä jokaisessa helsinkiläisessä museossa yhdessä lasten kanssa. Minusta tulee kulttuuriemo. 

Aamupäivän olin lasten kanssa Kumpulan kylätilan perhekerhossa, jonka jälkeen riensimme lounastreffeille Yrjönkadulle. Rulla tarjoaa mainioita vietnamilaista sormiruokaa, jonka syömisestä molemmat lapset kieltäytyivät. Ei haittaa, sain itse syödä enemmän. Kuopus tosin innostui lounaskeittona tarjotusta linssipunajuuri-jajotainmuutaenmuistamitä-sopasta ja pisteli menemään lähes koko lautasellisen. Ravintolasta oli poistuttava melko vikkelästi, kun kupeideni hedelmät osoittivat liian suurta mielenkiintoa Rullan kanssa samassa tilassa toimivan Nudgen valikoimaan. Esikoinen kiihdytti täyteen juoksuvauhtiin kaupan käytävällä, samalla huudellen "ooo, ihania värejä". Esteetikko selvästi. 


Lounaan jälkeen kipaisimme vielä pikaisesti läheiseen lempikahvilaamme, jossa join kahvia ja söin elämäni ~400 voisilmäpullan. Lähdimme Patisseriesta kohti Amos Andersonin taidemuseota, mutta päädyimme nykimään ovenripaa turhaan. Museo pitää ovensa säpissä tiistaisin. Lopulta paimensin lapset Kiasmaan. Kiasma on lähes kaikille suomalaisille tuttu nykytaiteen museo. Se sijaitsee Mannerheimintien varressa, Helsingin ydinkeskustassa. Jätimme takit, pipot, hanskat, huivit, haalarit ja reput narikkaan säilytykseen, ja suuntasimme lipputiskille. Museokorttia rikkaampana (59€ köyhempänä) ja kahden äänestyskupongin kanssa lähdimme toiseen kerrokseen, jossa oli esiteltävänä Marskille kaveri -näyttely. Joku nähtävillä olevasta seitsemästä teoksesta voittaa iäisyyden Kiasman nurkilla, Ratsastajapatsaan kaverina. Kerroin esikoiselle, että myös hänellä on näissä vaaleissa äänioikeus, eli hän voi valita yhden seuraavista teoksista, jota sitten lopussa äänestetään. Äänestäminen oli konseptina vieras, lapsi ajatteli sen tarkoittavan huutamista. Lopulta lempparikilpailija löytyi meille molemmille ja annoimme äänemme. Samassa kerroksessa kävimme seuraavan keskustelun.


"Fiona, me ollaan nyt Kiasmassa, eli nykytaiteen museossa"
"Mikä on museo?"

"No se on sellainen tila, jossa on esillä taidetta"
"Mitä on taide?"
"Taidetta voi olla vaikka maalaus, veistos, video tai valokuva"
"Mikä on maalaus?"
"No sellainen taulu"
"Mikä on taulu?"
"Seinään kiinnitettävä teos"

"Mikä on teos?"
"Jonkun ihmisen tekemä asia, esimerkiksi maalaus"
"Mikä on maalaus?"
"Isi selittää kotona"


Siirryimme hissien avustuksella kolmanteen kerrokseen, jossa oli esillä nykytaiteen toisinajattelijoita. Suurimman vaikutuksen metrin mittaiseen näyttelyvieraaseen teki Cristina Lucasin videoteos, jossa hän on käyttänyt Eugène Delacroixin tunnettua maalausta, Vapaus johtaa kansaa. Video onnistui tuomaan pikkuihmisen mieleen kymmenittäin kysymyksiä. Loppupäivän aikana juteltiin esimerkiksi sotimisesta, toisten satuttamisesta, miekoista, kuolemasta, vankiloista, pahuudesta, vihasta, ystävyydestä, toisten kunnioittamisesta, hautajaisista, kansallisvaltioista ja avohaavoista.

Piipahdimme museokierroksen jälkeen myös Kiasma-kaupassa ja katselimme ikkunoista Mannerheimintien suuntaan. Esikoinen halusi tietää mikä on Ratsastajapatsaan hevosen nimi, ja ehdotin että hän voi käydä kysymässä lipputiskiltä. Pientä ihmistä oli vaikea huomata tiskin takaa, joten menin mukaan. Fiona esitti kysymyksen ja ystävällinen museovirkailija muisteli, että hevosen nimi olisi Catherine. Kiitimme ja haimme ulkovaatteet narikasta, jonka jälkeen museohenkilö tuli vielä kertomaan, että hevosen nimi olikin Käthy, mutta Marsalkka Mannerheim halusi nimen lausuttavan "Keet". Toivottavasti tämä on trivial pursuitin kysymyksenä tulevaisuudessa, tulisi informaatiolle käyttöä.

Kotiuduttuamme Fiona halusi kertoa isälleen päivän tapahtumista ja kertoi miten oli nähnyt miekan. Referoin lyheyesti videon tapahtumat, johon armas aviomieheni selitti lapselle, ettei sodissa enää nykyään käytetä miekkoja. Nykyään sodissa tapetaan ampumalla. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti