Satakaksitoista askelmaa

Tammikuun puolivälin tienoilla alkoi kotiäitiyteni mieleenpainuvin ajanjakso, jota tulen taatusti muistelemaan vielä kuolinvuoteellani. Silloin pyörähti käyntiin taloyhtiön hissiremontti. Ai miksikö hissiremontti voittaa legendaarisuudessaan ensiaskeleet, meritähtiraivarit, syliin nukahtaneen nukkaposkisen vauvan tuijottamisen ja poskihampaiden puhkeamisen, kysyt. 

Asumme taloyhtiön toiseksi ylimmässä kerroksessa, joka on seitsemäs tai kahdeksas, käytetystä laskutavasta riippuen. Jotta pääsemme kotiin, pitää kävellä 112 (satakaksitoista) porrasta. Saman verran portaita on tietysti myös alas, eli jokainen ulkona piipahtaminen tuottaa 224 käveltyä askelmaa. 

Tein tänään nopean päässälaskun laskutehtävän puhelimen laskimella, jolla selvitin montako porrasta olen kiivennyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana. Poistumme kotoa päivän aikana yleensä kaksi kertaa, joten päivässä kävelen keskimäärin 448 porrasaskelmaa. Viikossa on seitsemän päivää, yhteensä 3080 askelmaa. Kuukaudessa on 30 päivää, yhteensä 13440 noustua porrasta. Tällä matemaattisella osaamisella voidaan siis ynnätä, että puolessatoista kuukaudessa askelmia on kertynyt  20160. Remontin on tarkoitus päättyä maaliskuun aikana, jos aikataulu pitää. 

Huomionarvoista on, että kolmevuotias esikoinen on kävellyt melkein yhtä monta porrasta, koska muistan kantaneeni häntä vain kahdesti - influenssan vuoksi lapsella oli kuumetta 41° celsiusta, tällöin kannoin ipanan sekä alas taksiin, että Lastenklinikkavisiitin jälkeen takaisin ylös ja yhden kerran kannoin superväsyneen lapsen ylös, kun puoliso oli mukana, ja pystyi kantamaan taaperoa. Meillä on siis äärettömän reipas lapsi. Eikun äh, tajusin tehneeni paskan laskelman. Mehän olimmekin taannoisen influenssaviruksen tiimoilta sisällä 9 päivää, eli silloin kaikilta jäi astumatta ainakin 4032 askelmaa. Mutta toisaalta on ollut runsaasti päiviä, kun portaita on kavuttu kolme kertaa, ehkä se tasoittaa luvut lasketun suuntaisiksi. KOSKA TÄRKEINTÄHÄN ON, että saadaan selville täsmällinen lukema, neurootikko sisälläni huutaa. 

Lähes jokaisella kerralla noustessani huipulle aiemmin mainitut satakaksitoista askelmaa, on toisella käsivarrellani ollut kymmenen kiloa kuopuspoikaa, selässä painava reppu ja toisessa käsipuolessa kolmevuotias, jonka kävelemismotivaatiota yritän pitää yllä lauluilla ja leikeillä. Välillä kuopus on selässä pakattuna kantoliinaan, toisessa kädessä on reppu ja toisessa kädellä pidän kiinni esikoisesta, joka ehtii sanoa aika montaa kertaa matkan aikana mulla on voimat ihan loppu. Enkä epäile yhtään etteikö lapsella olisi voimat ihan loppu, niin on useimmiten myös minulla. Positiivisena näen tässä sen, että. Niin, en siis kyllä näe tässä yhtään mitään positiivista. 

Hissiremontti on ollut kamalaa aikaa. Yleensä aina kun olen saanut kannettua lapsi- ja tavarakuorman yläkertaan ja laskettua taaperon maahan, molemmat lapset jo karjuvat täyttä kurkkua.  On hiki, väsy ja nälkä. Minä olen luonteeltani peruspositiivinen tallaaja, mutta hissiremontin aikana on tullut melko monta kertaa käytettyä mielikuvituksellisia kirosanoja kuvaamaan omia fiiliksiä. 

Hissiä remontoivat työmiehet ovat kirvoittaneet esikoisessa koko joukon tarkkoja huomioita, joista mieleenpainuvimmat liittyvät urakoitsijoiden ulkonäköön - Fiona on muun muuassa kertonut minulle, mistä tunnistaa työmiehen. Tietysti siitä, että sillä on paljon hiuksia naamassa ja käsissä. Eräs usein paikalla oleva sähköasentaja tunnetaan nimellä jättiläinen. Kommentit annetaan tietysti aina urakoitsijoita ohitettaessa, jolloin työmiehet teeskentelevät kohteliaisuussyistä kuuroja - tahi ovat onnekkaita eivätkä ymmärrä kieltä.

Toissa-aamuna lähdin lasten kanssa - jälleen kerran - kiireisissä tunnelmissa ulos asunnosta. Piti ehtiä ajoissa aiemmin sovittuun perhekerhotapaamiseen vapaaehtoistyön tiimoilta. Esikoinen haluaa useimmiten lähteä kävelemään portaita alas jo ennen minua ja kuopusta. Lähetin Fionan kapuamaan portaita  alas ilman takkia (se puetaan usein vasta alhaalla, jotta vältyttäisiin kuumuusfiaskolta) ja jäin tarkistamaan onko repussa kaikki tarpeellinen, tietäen että perhekerhon jälkeen menisimme vielä Luonnontieteelliseen museoon ja näkisimme ystäviä. Kaikki oli mukana, vielä oma takki niskaan ja ripeästi taapero syliin, puolijuoksua portaat alas - kunnes hupsista-helvetin-rallaa, heti alimpaan kerrokseen ennätettyäni, huomasin unohtaneeni esikoisen takin ylös. Nousin satakaksitoista porrasta ylös taapero sylissä, hain takin, juoksin satakaksitoista porrasta alas  hikisenä rimpuileva taapero sylissä ja ihan vailla vastoinkäymisiä pakkasin lapset rattaisiin. Edessä oli enää parin kilometrin juoksulenkki naapurikaupunginosaan, kun bussi meni nenän edestä. 

Hissiremontti, ihmisen parasta aikaa.