Kuukauden museokoonti

Seuraavaksi luettelen museot, joissa olen käynyt lasten kanssa edeltävän neljän viikon aikana:

Amos Anderson, Kiasma, Ham, Ateneum, Kansallismuseo, Ratikkamuseo, Designmuseo, Luonnontieteellinen museo, Designmuseo Arabia ja Kiasma uudelleen. Tämä tekee keskimäärin kaksi ja puoli museota viikossa, ja jos esikoinen saisi aina päättää mitä tehdään, museokäyntejä olisi plakkarissa vielä paljon enemmän. Fionasta on kuoriutunut museofiili. Aina kun yhdessä aamuisin mietitään päivän ohjelmaa, kolmevuotias ehdottaa museoon menemistä. 

Osa käynneistä on ollut huikean menestyksekkäitä, lapset ovat olleet iloisia, nauravaisia ja innoissaan, emo on saanut riittävästi kahvia sekä osansa taidenautinnoista, lapset ovat ehkä saaneet osallistua luovaan prosessiin, ehkä ovat muuten vain olleet kiinnostuneita museon kokoelmasta. Kun sitten taas osa käynneistä ei ole sisältänyt mitään edellä mainittuja elementtejä, vain silkkaa tuskaa alusta loppuun. Myös nämä huonot kerrat mukaanluettuna, museokorttiin sijoittaminen on osoittautunut erääksi kotiäitiaikojen parhaista päätöksistä (muut avainhyödykkeet liittyvät kahviin ja suklaaseen). Luonnontieteelliseen museoon olen ostanut pääsylipun, koska se ei kuulu museokorttivyöhykkeeseen (eikä kuulu myöskään Heureka). Mutta koska alle kahdeksantoistavuotiaat pääsevät museoihin ilmaiseksi, lapsiperheissä lippuja ostetaan vain aikuisille.

Neljän viikon subjektiivisella kokemuksella väitän nyt, että kulttuurikasvatus tuottaa hedelmää. Pieniäkin lapsia on mahdollista inspiroida keskustelemaan taiteesta, katsomaan taidetta ja pohtimaan ääneen sen merkityksiä. Aikuiselta se toki vaatii viitseliäisyyttä ja pitkiä hermoja. Olen saanut haastettua myös omia luutuneita käsityksiäni museoista ja harjoitellut katsomaan veistoksia, tauluja ja installaatioita lapsen silmin. Ja haluan vielä korostaa, että omat lapseni ovat korkean aktiivisuustason ja matalan keskittymiskyvyn omaavia, fyysisiä ja äänekkäitä. Eivät siis synnynnäisesti hiljaisia ja hillittyjä. Jotta museossa olisi mukavaa lapsilla, huoltajilla ja muilla kävijöillä, tiettyjen speksien tulee täyttyä.

Ehdottomasti tärkeintä on, että ennen näyttelytilaan astumista kaikki (myös vanhemmat) ovat syöneet. Meille parhaimmaksi ajankohdaksi on muotoutunut lounaan jälkeinen aika. Aamut ollaan useimmiten metsässä tai leikkipuistossa, jonka jälkeen syödään matkalounas joko ulkona tai ihanmissävaan sisällä. Kun kaikkien vatsat ovat pullollaan, on hyvä siirtyä museoon. Joillakin kerroilla kuopus on nukkunut päiväunia museoon mennessä ja herännyt jossain kohtaa näyttelyä, joskus hän on ollut hereillä koko käynnin ajan. Kantoliina on aina mukana - joskus saattaa tulla tarve kiinnittää toinen karkailevista lapsista itseensä. Kuopuksen nopeus on kasvanut eksponentiaalisesti viimeisen kuukauden aikana, ja jos näyttelyssä on lattiatasolla alle metrin mittaiselle liikaa saavutettavissa olevia, arvokkaita, korvaamattomia tai helposti hajoavia mielenkiinnonkohteita, on parasta panna lapsi turvaan, sen sijaan että ottaisi loppuelämän finanssipolitiikan tuhoavia riskejä. 

Museon jälkeen syödään aina välipala, joka minulla on useimmiten valmiiksi mukana. Pari kertaa olemme piipahtaneet museokahviloissa, mutta ikävän usein niissä tarjolla olevat appeet eivät vastaa vaatimustasoani ja heikosto laadusta huolimatta ovat varsin arvokkaita. Tosin eilisellä Kiasmakäynnillä kävimme kahvilassa nauttimassa smoothiet (lapset) ja kahvia (minulle, kermalla ja santsikuppi kuului hintaan). Välipalan syömisen aikana kyselen yleensä esikoiselta mitä museosta jäi mieleen ja jäikö joku asia askarruttamaan. Reilun vuoden vanha kuopus ei toistaiseksi osallistu näihin keskusteluihin kuin kuunteluoppilaana. 

Aina ennen museoon astumista kertaan lasten kanssa museoetiketin - kaikkea kaunista saa katsoa ja ihailla, saa pitää äitiä kädestä kiinni, saa istua rattaissa, saa kysyä museon henkilökunnalta kysymyksiä ja pitää kertoa minulle jos joku pelottaa. Sen sijaan ei saa juosta, huutaa eikä koskea mihinkään - paitsi sellaisiin juttuihin, joihin aikuinen erikseen antaa luvan. Olen todennut parhaaksi että kun nämä kerrataan aina, niistä toivottavasti syntyy rutiini, eikä itse näyttelyssä tarvitsisi enää hokea äläkoskeälähuudaäläjuokse. Se kun vie näyttelyilon lasten lisäksi myös aikuisilta.

Museon jälkeen mennään aina ulos leikkimään, jolloin lapsilla on mahdollisuus purkaa parin tunnin kulttuuriannoksen aikaansaamat energiapatoutumat. Ja patoutunutta energiaa on jokaisen kerran jälkeen ollut runsain mitoin.