Kuopuksen ikimuistoisen ihanasta synnytyksestä on kulunut aika tarkkaan vuosi ja kolme kuukautta. Sinä aikana olen viettänyt runsaasti aikaa kahdestaan vauvan kanssa, samalla kun esikoinen on ollut puolison kanssa ulkoilemassa, uimassa tai kaveritreffeillä. Jako tapahtui varsin luontevasti, kun runsaasti rinnalla aikaa viettänyt, hyvin suuritarpeinen ja hyvin temperamenttinen vauvatapaus ei epätoivon hetkellä hyväksynyt muita lohduttajia kuin minut. Vaikka taaperoksi kasvanutta vauvaa voi edelleen kuvata täsmälleen samoilla adjektiiveilla, eikä imetys ole juuri vähentynyt, viihtyy taapero luonnollisesti nykyään myös isänsä seurassa. Olikin taannoin vallan pysäyttävää tajuta, etten siitä huolimatta ole tainnut viettää kodin ulkopuolista, kahdenkeskistä aikaa seniorilapsen kanssa kertaakaan sen jälkeen, kun juniori tuli taloon.
Tämän havainnon jälkeen tilanne tuntui vaativan nopeaa korjausta ja tiistaina sain siihen mahdollisuuden. Puoliso lähti kävelemään kohti Mäkelänrinteen uimahallia rattaissa päiväuniaan nukkuvan kuopuksen kanssa, me suuntasimme esikoisen kanssa bussipysäkille ja lähdimme kohti villejä seikkailuja. Olin jo aiemmin tiedustellut mitäköhän mielettömän ihanaa kolmevuotias haluaakaan tehdä, kun on mahdollisuus viettää muutama tunti kahdestaan äidin kanssa. Lapsi halusi museoon.
Yhdessä mietittiin eri museovaihtoehtoja ja päädyttiin lopulta lähtemään Kansallismuseoon. Bussipysäkillä otettiin pakollinen tyttöselfie ja juteltiin siitä, miten kivaa on viettää aikaa ihan kahdestaan. Ja voi pojat, niin oli. Kolmevuotiaan lapsen kanssa kahdestaan reissaaminen oli valtavan hauskaa. Ei rattaita, ei kantovälineitä, ei vaippoja, ei ruokalappuja, ei vaihtovaatteita, ei päätöntä autojen alle juoksemista, ei juurikaan käsittämättömiä raivareita.
Takit, hatut ja reppu jätettiin narikan säilytyslokeroon kun tehotiimimme lähti ratsaamaan kansallisaarteita. Kansallismuseon näyttelyissä riitti mukavasti aiheita erilaisille kulttuurikeskusteluille. Toisen kerroksen mieleenpainuvin juttu oli pitkä monologini siitä, miksi museoihin ylipäätään säilötään kansallisesti tärkeitä tavaroita. Suu vaahdossa selitin, miten tärkeää on ymmärtää tietää mistä tulemme, tajuta historiaa ja oppia tehdyistä virheistä ja miten ilman museoita nyt ei välttämättä tiedettäisi millaista elämä Suomessa on ollut aiemmin. Lapsi kuunteli pitkään ja lopulta vastasi, ettei tiedä mitä tarkoittaa säilyke. Vaihdoin puheenaiheen Frozeniin.
Kansallismuseon Vintille päästyämme lapsi menetti kiinnostuksensa olemassaolooni ja pinkoi isoa tilaa edestakaisin. Oli selvästi vaikea päättää, olisiko rakentanut tiilimuuria, leikkinyt kauppaa vai ratsastanut hevosella, jolloin lapsi yritti tehdä näitä kaikkia samanaikaisesti. Vintti olisi tarjonnut vielä paljon enemmän tekemistä, jos sieltä olisi löytynyt kavereita, nyt lapsi turhautui yritettyään ottaa kontaktia pariin vastahakoiseen kouluikäiseen.
Museokierroksen jälkeen meillä oli aidosti mielenkiintoisia keskusteluja, kun lapsi pohti ääneen mieltään askarruttavia juttuja ("taide on tosi ihana juttu"), teki ympäristön havainnointia ("miksi toi ihminen on noin karvainen"), näytti omatoimisuutensa ("mä meen nyt vessaan, älä tuu mukaan"), harjoitteli omien tunteiden sanoittamista ("mua harmitti kun toinen lapsi ei halunnut juosta", samoin kuin äidin tunteiden sanoittamista ("äiti, sua harmitti kun mä juoksin") ja museotripin jälkeen kaiken kruunasi kahvilakäynti, jonka aikana minun ei tarvinnut nousta kertaakaan pöydästä. Yksikään lapsi ei karannut, kukaan ei huutanut, kukaan ei kaatanut mitään, lähtiessä lattialta ei tarvinnut siivota ruokaa ja sain juoda kahvini kuumana.
Tämän kokemuksen perusteella oletan, että kahden vuoden kuluttua meillä on vaipattomat, kävelevät, ajattelevat, omatoimiset lapset, joiden maailma ei kaadu siihen, että estän heitä mäiskimästä minua leikkiautolla päähän. Vuosi 2018 on ihan oven takana.
Tämän havainnon jälkeen tilanne tuntui vaativan nopeaa korjausta ja tiistaina sain siihen mahdollisuuden. Puoliso lähti kävelemään kohti Mäkelänrinteen uimahallia rattaissa päiväuniaan nukkuvan kuopuksen kanssa, me suuntasimme esikoisen kanssa bussipysäkille ja lähdimme kohti villejä seikkailuja. Olin jo aiemmin tiedustellut mitäköhän mielettömän ihanaa kolmevuotias haluaakaan tehdä, kun on mahdollisuus viettää muutama tunti kahdestaan äidin kanssa. Lapsi halusi museoon.
Yhdessä mietittiin eri museovaihtoehtoja ja päädyttiin lopulta lähtemään Kansallismuseoon. Bussipysäkillä otettiin pakollinen tyttöselfie ja juteltiin siitä, miten kivaa on viettää aikaa ihan kahdestaan. Ja voi pojat, niin oli. Kolmevuotiaan lapsen kanssa kahdestaan reissaaminen oli valtavan hauskaa. Ei rattaita, ei kantovälineitä, ei vaippoja, ei ruokalappuja, ei vaihtovaatteita, ei päätöntä autojen alle juoksemista, ei juurikaan käsittämättömiä raivareita.
Takit, hatut ja reppu jätettiin narikan säilytyslokeroon kun tehotiimimme lähti ratsaamaan kansallisaarteita. Kansallismuseon näyttelyissä riitti mukavasti aiheita erilaisille kulttuurikeskusteluille. Toisen kerroksen mieleenpainuvin juttu oli pitkä monologini siitä, miksi museoihin ylipäätään säilötään kansallisesti tärkeitä tavaroita. Suu vaahdossa selitin, miten tärkeää on ymmärtää tietää mistä tulemme, tajuta historiaa ja oppia tehdyistä virheistä ja miten ilman museoita nyt ei välttämättä tiedettäisi millaista elämä Suomessa on ollut aiemmin. Lapsi kuunteli pitkään ja lopulta vastasi, ettei tiedä mitä tarkoittaa säilyke. Vaihdoin puheenaiheen Frozeniin.
Kansallismuseon Vintille päästyämme lapsi menetti kiinnostuksensa olemassaolooni ja pinkoi isoa tilaa edestakaisin. Oli selvästi vaikea päättää, olisiko rakentanut tiilimuuria, leikkinyt kauppaa vai ratsastanut hevosella, jolloin lapsi yritti tehdä näitä kaikkia samanaikaisesti. Vintti olisi tarjonnut vielä paljon enemmän tekemistä, jos sieltä olisi löytynyt kavereita, nyt lapsi turhautui yritettyään ottaa kontaktia pariin vastahakoiseen kouluikäiseen.
Museokierroksen jälkeen meillä oli aidosti mielenkiintoisia keskusteluja, kun lapsi pohti ääneen mieltään askarruttavia juttuja ("taide on tosi ihana juttu"), teki ympäristön havainnointia ("miksi toi ihminen on noin karvainen"), näytti omatoimisuutensa ("mä meen nyt vessaan, älä tuu mukaan"), harjoitteli omien tunteiden sanoittamista ("mua harmitti kun toinen lapsi ei halunnut juosta", samoin kuin äidin tunteiden sanoittamista ("äiti, sua harmitti kun mä juoksin") ja museotripin jälkeen kaiken kruunasi kahvilakäynti, jonka aikana minun ei tarvinnut nousta kertaakaan pöydästä. Yksikään lapsi ei karannut, kukaan ei huutanut, kukaan ei kaatanut mitään, lähtiessä lattialta ei tarvinnut siivota ruokaa ja sain juoda kahvini kuumana.
Tämän kokemuksen perusteella oletan, että kahden vuoden kuluttua meillä on vaipattomat, kävelevät, ajattelevat, omatoimiset lapset, joiden maailma ei kaadu siihen, että estän heitä mäiskimästä minua leikkiautolla päähän. Vuosi 2018 on ihan oven takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti