Luontourpo

Suhteessa lapsiin haluaisin olla monessa asiassa ihanteellinen esimerkki ja kasvattaja. Nyt preppauksessa olevan kulttuuriemouden lisäksi olisi mieletöntä olla mm. askartelijaäiti, futismutsi ja luontoemakko - mainituista osaidentiteeteistä viimeisimmän puuttuminen ahdistaa eniten. Tunnustan, täältä löytyy sellainen kolmevitonen, jonka luonnontieteellinen osaaminen on nykyään samaa luokkaa keskiverron nelivuotiaan kanssa. En enää tunnista villivihanneksia, lintuja, hyönteisiä, puita tahi huonekasveja. Kotimaiset viljat ja lehmärodut tunnistan edelleen, sen verran maitotilallisen tytärtä suonissani virtaa, mutta melkein kaikki muu on kadonnut muististani. Ja voi kyllä, joskus menneisyydessä lajien tunnistaminen on ollut hallussa. 

Häpeästä punastellen muistelen viime syksyä. Päivittäisen kotimatkamme varrella on valtava määrä erilaisia puita, jotka syksyn mittaan loistivat ruskan eri sävyissä. Niitä tietysti tutkittiin esikoisen kanssa. Lehdistä tunnistin varmuudella vain pihlajan, vaahteran, tammen ja koivun (hies- ja rauduskoivut menivät taatusti sekaisin). Se fiilis, minkä sain kokea, kun oma lapsi kyseli kerta toisensa jälkeen, että mikä lehti tämä ja tämä ja tämä on, ja jouduin vastaamaan etten tiedä. Äh. Ideaaliminä ajattelee, että puiden tunnistaminen on itsestäänselvä kansalaistaito, reaaliminä tunnustaa ettei ole jaksanut opetella niiden tunnistamista sen kerran unohdettuaan.

Minä rakastan olla metsässä, sienestän, marjastan, telttailen ja vaellan. Enkä silti erota toisistaan haapaa ja lehmusta (en muista lainkaan miltä edellä mainitut puut näyttävät, joten saa nauraa, jos niiden sekoittaminen keskenään ei edes ole mahdollista). Minusta on tullut luontourpo. Luontodementiaani kuvaa myö se, ett' katsoessani lasten kanssa kuvakirjoja eläimistä, erehdyn toisinaan kissaeläinten lajeista. 

Ja tässä, rakkaat lukijat, tässä kuvassa on leijonatiikeri. 

Puoliso vietti lasten kanssa koko lauantain. Minä hortoilin kaupungilla itsekseni ja join kahvia, kuten tarkkaavaisimmat jo huomasivat Instagramista. Lapset sen sijaan pääsivät käymään Korkeasaaressa läheisten ystävien seurassa. Luulenkin, että tämän reissun jälkeen lapset tunnistavat enemmän eläimiä kuin luontourpo emonsa. 

Alla olevassa kuvassa on antilooppejametsäpeuroja. 

Minä olen kasvanut maitotilalla, peltojen keskellä. Olen pesunkestävä maalainen, joka tajusi verrattain myöhään, että muut ihmiset ostavat maitonsa tölkeissä ruokakaupasta. Muistan nähneeni ensimmäisen maitopurkkini serkkujeni luona valtavan isossa kaupungissa (Hyvinkää), jolloin ääneen ihmettelin mikä se oikein voi olla. Ja se hetki, kun maistoin purkista lasiin kaadettua rasvatonta maitoa! Eihän se mitään maitoa ollut, ei maistunut etäisestikään samalta kuin se ihan oikea lehmänmaito, se mikä meillä haettiin kannulla navetasta. 

Lähes kaikki muistikuvani lapsuudesta liittyvät agraariyhteiskuntaan ja maalaiselämään. Kevään ensimmäiseen päivään - siihen hetkeen, kun koko talven navetassa olleet lehmät päästettiin laitumelle. Vasikoiden syöttämiseen. Heinäpaalien päällä kiipeilyyn, sähköpaimenesta saatuihin iskuihin, viljan puimiseen, perunoiden nostamiseen ja kuusentaimien kasvattamiseen. Jokirantaan, traktorikyytiin, kyläkouluun ja navettakissoihin. 

Omat lapset tulevat mitä ilmeisemmin kasvamaan kaupungissa. Eivät välttämättä Helsingissä, mutta kaupungissa joka tapauksessa. Hämmentävää tajuta, että lapset kuuluvat sukupolveen, josta pienen pieni vähemmistö tulee kasvamaan maatiloilla. Valtava ero omaan kahdeksankymmentäluvun polveen, jolloin pieniä maatiloja oli vielä Suomi pullollaan. Ja vaikka ei silloin olisikaan kasvanut pellon laidalla, usein suvusta löytyi kuitenkin jyväjemmari, jolloin kosketus maalaiselämään säilyi edes välillisesti. Nykylapset eivät tule saamaan tätäkään. 

Eksyin aiheesta. Oikeasti piti kirjoittaa luontosuhteesta ja maalaislapsuudesta. Nyt kuulostankin alkiolaiselta nostalgikolta, joka haikailee takaisin kekkoslovakiaan ja aikaan ennen internettiä. Yritän irtautua heinänhajuisista muistoista, mutta se on jostain syystä vaikeaa. Itkettääkin vähän. 

Taidan keskittyä kyynelehtimiseen, mutta katsokaa te miten söpöjä lapsia Amazoniassa vipelsi lauantaina! Kameran linssi oli mennyt tropiikin lämmössä huuruun, luoden kuviin lähes sadunomaisen tunnelman. 

Kuvat: Antti Vierola