Huutajaminä

Ennen muuttumistani kahden lapsen äidiksi en tiennyt juuri mitään sellaisista tunteista kuin raivo, voimattomuus ja uupumus. Toki olen aina kiihtynyt jos suklaa on loppunut yllättäen, mutta vasta lasten myötä minulle on selvinnyt, mitä ihan oikea raivostuminen tarkoittaa. Aikuisiällä muistan suuttuneeni yhden kerran ja tämä on tapahtunut vuonna 2002. Nyt aion paljastaa koska ja miksi sisältäni löytyy huutajaäiti, joka raivoaa kolmevuotiaalle.

Yhden lapsen äitinä minulla riitti kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa, enkä ollut huutanut Fionalle kertaakaan ennen Toivon syntymää - tämä  tosiaan liittyy persoonaani, aiemmin minusta ei ole löytynyt grammaakaan tulisieluista lattaria (autocorrect ehdotti lahtaria). Vain muutama päivä kuopuksen syntymästä ja olin jo tutustunut sisäiseen huutajaemooni - ensimmäistä kertaa raivostuin esikoiselle, kun kuopuksella oli ikää neljä vuorokautta. Kun pikkuveli oli muuttanut meille asumaan, esikoinen joutui valtavan sisäisen pyörremyrskyn keskelle. Minä ymmärsin täysin, että suurimman elämänmuutoksen perheen kasvamisesta koki kaksivuotias, enkä siitä huolimatta pystynyt estämään primitiivisiä reaktioita joita pulppusi sisältäni, kun samainen kaksivuotias yritti satuttaa vastasyntynyttä vauvaa. Esikoinen tuntui kasvaneen jättiläiseksi parin lapsivuodeosastolla vietetyn päivän aikana ja vaikka kuinka tiesin teoriassa, miten vanhempaa sisarusta voi tunnemyrskyssä tukea, en saanut kiitettävää arvosanaa käytännön toiminnasta. Olin tietysti lukenut kaikki vinkit kuinka esikoista voi huomioida imetysmaratonien aikana (ota kainaloon ja lue satuja), mutta missään kirjallisuudessa ei kerrottu kuinka samalla estetään esikoista hakkaamasta, puremasta ja lyömästä vauvaa. Minä estin satuttamisen, sanoitin tunteet ja polvistuin lapsen tasolle, kerran, kaksi, viisi, kymmenen ja viisikymmentä kertaa. Kunnes jossain vaiheessa huusin. Ja kun huutaminen oli kerran alkanut, en pystynyt lopettamaan. Nyt joku takarivistä nousi seisomaan ja kysyi mitä ihmeellistä tässä on, kaikkihan vanhemmat huutavat joskus.

Kuten kaikki tuttuni eittämättä tietävät, minä olen sillä tavalla fanaattinen neuroottinen, että jostain asiasta kiinnostuttuani haluan tietää kaiken siihen liittyvän ja silloin suuntaan kirjallisuuden ja tutkimustiedon pariin. Näin toimin myös äidiksi tullessani, niin raskauteen, synnytykseen, imetykseen, kasvatukseen kuin kasvatuksen ongelmatilanteisiinkin liittyen. Erityistä kiinnostusta herättää kehityspsykologia ja temperamentit - ei siksi, että omat lapseni olisivat temperamenttipiirteiltään keskenään erilaisia (eivät ole), vaan siksi, että myös epätoivon hetkinä muistaisin, että pienikokoinen ihminen on lapsi, ei pikkuaikuinen. Pienellä lapsella ei vielä ole kykyä käsitellä tunteitaan, vaan tunteet purkautuvat primitiivisinä reaktioina. Primitiivisten reaktioiden voimakkuus taasen riippuu yksilön temperamenttipiirteistä. Aikuisen - mahdollisesti tärkein kasvatuksellinen - tehtävä on opettaa lapselle tunnesäätelytaitoja. Kirjallisuus auttaa muistamaan miksi minulla aikuisena on aina vastuu käyttäytymisestäni. Ja lukemani perusteella tiedän varsin hyvin, ettei tunnemyrskyn riepottelema kaksivuotias muuta epätoivottua käytöstään, vaikka huutaisin aamusta iltaan. Päinvastoin. Niinä päivinä, kun jaksan konfliktitilanteissa sanoittaa, selittää, polvistua ja tukea, on sekä minulle että lapsilla helpompaa ja kaikkia hymyilyttää. Niistä päivistä saan voimia.

Sen sijaan sellaisina päivinä, kun kuopus on aloittanut päivämme heräämällä kuuden tunnin unien jälkeen klo 3.30, aamupalakattaus on lentänyt pöydältä seinille ja kattoon, vessanpöntön vettä on käytetty kasvojen pesuun, ennen aamuyhdeksää minua on purtu (kuopus), lyöty ja potkittu (esikoinen), leikkipuistossa kuopus on yrittänyt purra kymmenkuntaa itseään pienempää ihmislasta, lounasruoka lentää seinään, esikoinen kertoo vihaavansa minua, bussiin ei mahdu rattaiden kanssa,  kahvikuppi kaatuu, päivän aikana käy useita absurdeja eritevahinkoja joita en herkimpiä säästääkseni kuvaile sen tarkemmin, molemmat lapset huutavat ulkona, sisällä, bussissa, metrossa, kotona ja kylässä, käytän umpiväsyneen kuopuksen päikkärinukuttamiseen  t u n t i k a u s i a lopulta onnistuen, kunnes kymmenen minuutin unien jälkeen esikoinen on herättänyt taaperon. Sellaisena päivänä kun myöhään iltapäivällä pääsemme kaupan kautta kotiin, teen nopeasti ruokaa ja joka ikisen ruuanlaittominuutin ajan molemmat lapset itkevät, astiat hajoavat, kuopus polttaa kätensä uuninluukkuun, esikoinen tönäisee kuopuksen alas pöydältä ja kahvini jäähtyy kupissa, pääsee sisältäni ulos demoni, hirviöäiti. Sellainen hirviöäiti, joka käskee karjuen kolmevuotiasta menemään pois silmistään, kun ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Minulla raivostuminen johtaa oravanpyörään, jossa kaikilla perheenjäsenillä on entistäkin vaikeampaa. Sen takia en halua huutaa. Alku kahden lapsen äitiyteen on ollut raskas, paljon raskaampi kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja pitkään jatkunut univaje on vain pahentanut tilannetta. Normaaliminä, se ihminen joka olin ennen lapsia, ei ikipäivänä käyttäytyisi näin, se ihminen tekisi vain enemmän töitä saavuttaakseen ideaalinsa. Ikävä kyllä syvällä uupumussuossa rämpiessä tavoitetasoni on laskenut - jos illalla sängystä löytyy kaksi hengittävää lasta, olen onnistunut. Paitsi että en ole. Minä haluan olla parempi äiti, minä en halua tyytyä siihen, että lapseni pysyvät hengissä eikä näkyviä traumoja ole aiheutunut. Tämän tunnustaminen julkisesti on samalla kertaa sekä ahdistavaa että vapauttavaa. Ahdistavaa, koska käyttäytymistäni ei voi puolustella. Ja samaan aikaan haluan vapauttaa itseni jatkuvasta syyllisyydessä rypemisestä, on näet tiedossa, ettei siitä ole mitään apua.

Apua taitaisi olla vain nukkumisesta.